Sesongin ensimmäinen sadonkorjuu suoritettu!
Nokkosia. Kattilallinen tuoreita nuppuja, versoja ja latvoja ryöpättynä, ämpärissä varsia ja lehtiä sekä kottikärryllinen juurakoita.

Keittiöön asti päässeet osat piilotetaan tällä kertaa seafood-risottoonohrattoon. Ronkeleille ruokailijoille ei ehkä kerrota, mistä vihreä yleisväritys tulee. Kun mukana on valkoviiniä, yrttejä, sipuleita, pestoa ja paljon sitruunaa, kukaan ei erota nokkosta pinaatista.

Jämävarret muhivat voimajuomaksi kasvimaalle. Nokkosuute on varsinainen tehopakkaus, sillä karkotetaan kirvoja ja lannoitetaan kasvimaata, samalla kun kierrätetään kasvisilppua. Haju tosin on kammottava: pyykkipoika nenässä on ihan MUST.

Juuret ovat ainoa ongelmakohta, varsinkin jos sattuu kaivamaan lehtikompostista peruukkia muistuttavan pöheikön hiuksenhienoa keltaista juurta, joka on sitkeää kuin mikä ja ihan mahdottoman hankalaa saada hengiltä! Naapuri-puutarhuri Helenan vinkkiä noudattaen kuivatan juurakon hengiltä ja nakkaan sen sitten takaisin kompostiin.

Nokkonen todellakin on kotimaista gourmet’ta parhaimmillaan. Söin viime viikolla lempiravintolassani Ateljé Finnessä paahdettua siikaa, jonka päällä oli pari friteerattua nokkosenlatvaa ja muitakin villivihanneksia. Annos oli suussasulavan herkullinen kuten aina ja ajankohtaisuus tietysti inspiroi viherpipertäjää.

Miksei nokkosta, tätä kaikkien inhoamaa rikkaruohoa siis voisi brändätä huippuhienoksi superfoodiksi? Esimerkiksi Åbyn kartanon tuotteissa idea on jo mukana, tyylikkään houkuttelevana. Luomu-lähiruoka-kierrätys-superfood-gourmet-ajattelua parhaimmillaan! Nokkonen on fiksua luksusta.

ps. Toissa vuonna, räjähtäneitä ruusuryteikköjä raivatessani silppusin myös järjettömän pitkäksi venähtäneitä nokkosenvarsia, melkein kolmemetrisiä ja sitkeitä kuin mitkä! Nokkosta pitäisi käyttää enemmän tekstiilikuituna, hampun j a pellavan tapaan.

kuvat: kasvikirjasto, Åbyn kartano ja Atelje Finne.