Keittiön ikkunalaudalle pesiytynyt minttupuska on sinnikäs sissi: se on kuivahtanut, repsahtanut, kaatunut kyljelleen ja menettänyt latvansa moneen otteeseen talven mittaan. Silti se vaan sinnikkäästi ilahduttaa värillään, tuoksullaan ja muodollaan. Ennen kaikkea se luo uskoa siihen, että kyllä se kevätkin sieltä sittenkin tulee, kaikessa tuoreessa vihreydessään. 
Minttu päätyy keittiössäni useimmiten:
– teekuppiin hunajan kanssa
– vihreään salaattiin korianterin, basilikan ja persiljan kaveriksi
– kuminalla maustetun lampaanpaistin koristeeksi
– tahinista, jugurtista, oliiviöljystä ja sitruunasta tehdyn kastikkeen pinnalle
– rommipaukkuun limetin lisukkeeksi
– suoraan pensaasta nälkäisen kokin suuhun
psst. kestävä yrtti-yksilöni on ruokakaupasta ostettu, Järvikylän vahva minttu.
Monthly Archives: February 2017
Enföld, uusi muotituttavuus
Vaatemerkki Enföld jäi kaivertamaan vuodenvaihteen Nykin reissulta. Greenwich Villageen Bleecker streetille ilmestyneen putiikin vaatteet ja asusteet olivat minusta poikkeuksellisen kivoja, omintakeisen kekseliäitä ja rennosti taiteellisia, juuri sellaisia mistä helposti tulee garderobin kulmakiviä. 
Enföld on yllättäen japanilainen ja kuuluu samaan konserniin Kiinaa valloittavan Moussy-teinimerkin kanssa. Villagen putiikki on ainoa Japanin ulkopuolella eikä nettikaupastakaan ole Euroopassa iloa, se on suunnattu kotimaansa kuluttajille ja sen mallistot näyttävät paljon Nykin putiikkia vaatimattomammilta.
Voisin hyvin kuvitella, että muutkin esimerkiksi Samujin, Dustyn tai VainioSeitsosen vaatteisiin mieltyneet innostuisivat Enföldin mallistoista.
On oikeastaan aika mukava huomata, että vieläkin on mahdollista haavehtia vaateostoksista, joita ei voi hoitaa kotimaasta käsin tai kotisohvan uumenista.
Korttelibistro Vihreä Holvi
Voi ei. Nolo. Olen vannonut ja vakuuttanut, etten ikinä valokuvaa ruokia ravintolassa. Nyt söin sanani ja otin kuvan kaikista annoksista. Kallion Harjutorille äskettäin avautuneen Vihreä Holvi -korttelibistron annokset vain oli pakko saada ikuistettua, niin kauniita ne olivat. Pikaisella yhden näppäyksen taktiikalla mentiin, ihan salaa nurkkapöydässä, kukaan ei (toivottavasti) huomannut tai varsinkaan häiriintynyt. 
Kauneuden lisäksi annokset olivat myös toinen toistaan herkullisempia: raikkaita, runsaita, mielenkiintoisia, herkkiä, tuoreita ja tasapainoisia. Viinilistan ulkopuolelta sattui vielä löytymään annoksiin hienosti sopiva Pinot Noir. Pöytäseurana ollut parrakas herkkusuukin ilmoitti, että hänen ronkelit “prinsessageeninsä” hyrisevät oikein tyytyväisinä. 
Viihdyimme, nautimme ja tulemme varmasti uudestaan. Lämmin kiitos ja iso hatunnosto keittiöön!
Bistrolla on muuten myös hienot perinteet: samalla paikalla sijaitsi jo 90 vuotta sitten Vihreät Holvit ravintola, ilmeisesti aivan talon valmistumisesta lähtien. Pidin kovasti bistron konstailemattomasta, rennosta tunnelmasta. Sali huokuu nostalgiaa eikä sitä ole kuorrutettu millään ylimääräisellä.
(prinsessageenien mielestä seinät olisi pitänyt maalata mattamaalilla eikä kiiltävällä. Huihai, aivan sivuseikka!)
Ravintolaskene ei siis ole Kalliossa uusi, se on vain välilllä ollut -hmm- hieman hukassa.
Kokki, varas, vaimo ja rakastaja
Elämäni hirvein elokuvakokemus osuu opiskeluaikoihin New Yorkiin ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja taide -elokuvaan. Tribecan satamakorttelit olivat silloin vielä vaarallista kulmakuntaa, kaupunkiin iski järjetön lumimyrsky ja muut saman seurueen ihmiset olivat pahemman kerran pilvessä (itse en uskaltanut silloinkaan, nössö).
Sinänsä upean filmin hyytävä tunnelma vyöryi valkokankaalta päällemme ja sekoittui kaupungin tuskaiseen kakofoniaan. Tuntui, että vain hulluimmat mielipuolet olivat liikkeellä, mukaan lukien raivopäisesti käyttäytynyt taksikuski. Pelottavampaa illanviettoa ei ole onneksi osunut sen koommin kohdalleni.
Muistojen takia tai niistä piittaamatta oli kiirehdittävä KOM-teatteriin katsomaan samainen Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Toinen toistaan ihmeellisempiä tuntemuksia se aiheutti edelleen, henkensä edestä ei onneksi enää tarvinnut pelätä. Oli jännittävää nähdä tarina päivitettynä somen aikakaudelle. Toteutus kaikkineen oli molemmilla kerroilla hieno ja tyylikkään provosoiva puvustus ansaitsee erityismaininnan myös nyt (+Vilma Melasniemen olkapäät, Marc Gassot’n sääret ja erinäiset pippelit 🙂 ).
Kumpikin teos pursuaa visuaalisesti yli: kaikkea on liikaa, mutta eri tavoilla. Kom-teatterissa videon ja tilan käyttö on nerokasta. Ihastellen ihmettelin absurdeja yksityiskohtia (juonipaljastuksia vältellen: kuutti Alepan kassissa, karhu, mehukeitto ja Mannerheim?!?) Persuhenkistä urpoa en olisi jaksanut katsella näyttämöllä, arjen inhorealismissa saa niistä tarpeekseen. (Greenawayn alkuperäisteosta soviteltiin aikoinaan kritiikiksi Thatcherismille.)
Olo esityksen jälkeen on hämmentynyt. Kiitos illallisseurasta, ensi kerralla valitsen katsomon penkin sijasta tuolin ravintolan puolelta, ruokapöydästä. Suosittelen silti näytelmää lämpimästi, se taitaa olla kevään ehdoton teatteritapaus.
KOM-teatterin pressikuvat: Noora Geagea
Positiivinen psykoosi
Hoi musiikki-ihmiset! Tunnetteko sellaista käsitystä kuin “jazzpsykoosi”? Mitään muuta ei tule mieleeni, kun yritän kuvailla Kurt Rosenwinkel Bandit 65:n eilistä Euroopan tourneen avajaiskeikkaa G Livelabissa. Superhypermegawau.
Lavalla siis Kurt Rosenwinkel, Tim Motzer ja Gintas Janusonis, jokaisella kilometrien pituinen ansioluettelo täynnä maailmanluokan musiikkipalkintoja. Vierailevana trumpetistina uskomaton Tim Hagans.
Muusikkojen liiton omistama G Livelab on muuten Helsingin ehdottomasti paras keikkapaikka. Tärkeintä on tietenkin upea esiintyjälista, mutta kaikki muukin toimii hienosti. Valtaisat ikkunat katunäkymineen erottavat paikan muista ‘rokkiluolista’, äänentoisto on viilattu vimosen päälle Genelecin kaiuttimilla (vaatimattomat 76 kappalettako niitä oli…), baari toimii ja vessakin on hieno. Niin hieno, että keikan alkuspiikki päättyy sanoihin: “käykää vessassa”! 🙂
ps. Levykauppiaan ehdotus keikan aiheuttamalle mielentilalle on “sonic nirvana”
Haipakka 