Elämäni hirvein elokuvakokemus osuu opiskeluaikoihin New Yorkiin ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja taide -elokuvaan. Tribecan satamakorttelit olivat silloin vielä vaarallista kulmakuntaa, kaupunkiin iski järjetön lumimyrsky ja muut saman seurueen ihmiset olivat pahemman kerran pilvessä (itse en uskaltanut silloinkaan, nössö).
Sinänsä upean filmin hyytävä tunnelma vyöryi valkokankaalta päällemme ja sekoittui kaupungin tuskaiseen kakofoniaan. Tuntui, että vain hulluimmat mielipuolet olivat liikkeellä, mukaan lukien raivopäisesti käyttäytynyt taksikuski. Pelottavampaa illanviettoa ei ole onneksi osunut sen koommin kohdalleni.
Muistojen takia tai niistä piittaamatta oli kiirehdittävä KOM-teatteriin katsomaan samainen Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Toinen toistaan ihmeellisempiä tuntemuksia se aiheutti edelleen, henkensä edestä ei onneksi enää tarvinnut pelätä. Oli  jännittävää nähdä tarina päivitettynä somen aikakaudelle. Toteutus kaikkineen oli molemmilla kerroilla hieno ja tyylikkään provosoiva puvustus ansaitsee erityismaininnan myös nyt (+Vilma Melasniemen olkapäät, Marc Gassot’n sääret  ja erinäiset pippelit 🙂 ). Kumpikin teos pursuaa visuaalisesti yli: kaikkea on liikaa, mutta eri tavoilla. Kom-teatterissa videon ja tilan käyttö on nerokasta. Ihastellen ihmettelin absurdeja yksityiskohtia (juonipaljastuksia vältellen: kuutti Alepan kassissa, karhu, mehukeitto ja Mannerheim?!?) Persuhenkistä urpoa en olisi jaksanut katsella näyttämöllä, arjen inhorealismissa saa niistä tarpeekseen. (Greenawayn alkuperäisteosta soviteltiin aikoinaan kritiikiksi Thatcherismille.)

Olo esityksen jälkeen on hämmentynyt. Kiitos illallisseurasta, ensi kerralla valitsen katsomon penkin sijasta tuolin ravintolan puolelta, ruokapöydästä. Suosittelen silti näytelmää lämpimästi, se taitaa olla kevään ehdoton teatteritapaus.

KOM-teatterin pressikuvat: Noora Geagea